Järkipäätökseen ei voi lisätä tunnetta jälkikäteen

Sain töitä.
Varasin lennon.

En julkaise tätä tekstiä ennen kuin oon päässyt takas Suomeen, mut ajattelin kuitenki kirjottaa jo nyt etten myöhemmin unoha kaikkee tätä.

Hassua miten ajatukset voikaan muuttua niin nopeesti.
Monta kuukautta ennen ku lähin Lontooseen, olin tosi outo, sekasin. Tuntu että olin jumissa. Olin kai masentunu, en tiedä. Ei vaan ollu motivaatiota tehdä mitään. Elin tosi epäterveellisesti. Vihasin kotikaupunkiani. Käyttäydyin tosi oudosti. Etäännytin itteni kavereista. Anteeks siitä.
Sen takia mun oli pakko päästä pois, irti kaikesta entisestä. Lopettaa jumitus. Tuntu oikeesti että olisin seonnu lopullisesti jos en olis sillon lähteny. Se ei siis ollu rohkeutta lähtee yksin, tuntu vaan tavallaan että oli pakko.

Nyt kun oon ollu täällä jo kohta kaks kuukautta, oon löytäny sen mitä täältä tulin tietämättäni hakemaan. En tiedä mikä se on tarkalleen. Ehkä 'elämänilo' on liian suuri sana sitä kuvaamaan. Koti ei kuitenkaan enää tunnu niin kamalalta paikalta. Oon oppinu arvostamaan kaikkee mitä siellä on: Perhettä, kavereita, sitä että tietää missä viettää seuraavan yön, kokovartalopeiliä (heh), jääkaappia jossa on aina ruokaa...Kokkola varmaan tuntuu entistä pienemmältä Lontoon jälkeen mutta ei se enää haittaa. Tiedän kuitenki etten joudu koko loppu elämääni siellä asua. Oon saanu motivaationi takas ja tekis niin mieli alkaa opiskeleen ja tehdä kaikkee mitä oon aina halunnu tehdä, mutta ollu liian laiska tekemään. Ja töitä aion tietenki ettii.
Oon kai vähän tyhmä ku just ku saisin töitä täältä, päätänki lähtee kotia. Olisin siis päässy Camdenissa sijaitsevaan Scorpion nimiseen kenkäkauppaan töihin. Se ois ollu just täydellinen. Ois vaan tullu vähä aikasemmin niin oisin ehkä jäänyki tänne.